Itseäni kohtaamassa eri tilanteissa
Nyt kirjoitan. Olen niin monesti aikonut, mutta kokenut, että en osaa kertoa asioista siten kuin haluaisin. Vertailen kirjoituksiani helposti muihin ja jätän kirjoittamatta. Parin viime viikon aikana on kuitenkin tapahtunut jotain sellaista, että tuo huonommuuden tunne ja vertailu saa nyt luvan väistyä ja kirjoitan tuntemuksiani auki.
Ensinnäkin, olen saanut asiakkailtani aivan ihanaa palautetta. Eräs sanoi: ”Luoksesi on niin helppo tulla, kun sinä olet ihan samanlainen luonnossa kuin videoillasi. Et esitä mitään, etkä muutu. Se luo turvaa.” Toinen sanoi, että ei olisi ikinä uskonut, että ”uskaltaa päästää tunteensa niin näkyviksi kuin ne hoidossa tulivat”. Kolmas kertoi valinneensa minut hoitajakseen, "koska sinulla on nettisivujen kuvissa villapaita päällä". Hänelle merkkasi se, että olin maanläheinen. Ja jonkun mielestä olen kuulemma ”karismaattinen”.
Tällaista kaikkea kun kuulee, on itsellä epäuskoinen olo, varsinkin tuon karismaattisuuden suhteen. Tiedän kyllä itsekin, että olen useimmiten helppo lähestyttävä, mutta silti hätkähdyttää kuulla tuollaisia sanoja. Ne koskettavat ja tulee kiitollinen olo siitä, että saa olla se, kuka on ja se on juuri se, mitä kanssakulkijat kaipaavatkin. Nämä kauniit palautteet antavat voimaa ja intoa jatkaa, sillä tämä on sitä, mitä haluan tehdä: olla läsnä, luomassa turvallista tilaa ihmiselle kohdata omia tunteitaan, tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kiitos siis kauniista palautteistanne, rakkaat ihmiset.
Toiseksi, viime viikolla sain pitää sylissäni pientä vauvaa. Siitä on ainakin 25 vuotta, jolloin olen niin pientä pitänyt sylissäni. Enpä olisi uskonut, mitä tunteita tämä pieni kristallilapsonen nostikaan minussa esiin! Nimittäin, illalla kun selostin toiselle ystävälleni tätä kohtaamista, aloin itkeä ihan odottamatta. Yritin ymmärtää, mistä itku johtuu, enkä oikein tavoittanut. Ajattelin, että tuo pieni ihminen varmaan nosti minussa pintaan surua siitä, että äitiys on todellakin ohi itselläni (no olisi biologinen äitiys kohdunpoiston vuoksi muutenkin), eli irtipäästöä. Ehkä nuo ajatukset olivatkin, ainakin ositttain, totta.
Kun pitelin lasta sylissäni, hänen äitinsä kysyi minulta, haluaisinko olla varamummo tälle pienokaiselle? Ensin vähän hätkähdin tuota mummo-sanaa, mutta nopeasti se tuntuikin kauniilta ajatukselta. Koen olevani aika huono sitoutumaan, joten sovimme, että ainakin silloin kun olen heillä kyläilemässä tms. Lapsen äiti otti minusta myös valokuvia ja niissä todellakin näytin mielestäni ihan mummolta.
Vasta seuraavana aamuna tajusin kuitenkin selvästi, että nämä uuden ajan lapset ovat niin puhdasta valoa ja rakkautta, että he paljastavat meille kaiken sen, mitä emme haluaisi kohdata. Tuovat varjomme valoon, jotta voimme nähdä ja hyväksyä ne. Minulla on nimittäin ollut meneillään pienoinen ikä- ja kehokriisi. Minun on ollut vaikea hyväksyä sitä, että kehoni vanhenee ja muuttaa muotoaan. On käsivarsissa roikkuvat allit, pömppövatsa, silmäpussit, ruttua ja kuhmuraa siellä sun täällä.
Tuona aamuna huomasin jotain minussa muuttuneen, kun tajusin, mitä tuo lapsi ja tuo mummo-ajatus minussa nosti esiin. (Olen aiemminkin ollut yhdelle ihanalle lapselle ”varamummo”, mutta en oikein sisäistänyt sitä ajatusta samalla tavalla kuin nyt.) Tämä pieni ihmistaimi näytti minulle puhtaalla viattomalla olemuksellaan, pelkällä olemassaolollaan, että voin hyväksyä kehoni sellaisena kuin se on, olla sinut sen kanssa. Voin olla yhtäaikaa mummo ja nainen ja miten oikealta ja hyvältä se tuntuikaan. En oikein osaa edes selittää kaikkea, mitä olen käynyt läpi tätä asiaa tutkiessani, mutta tiedän, että ainakin minulle tämä oli erittäin merkittävä kohtaaminen. Siispä kiitos siitä tälle kauniille sielulle ja myös hänen upealle, tiedostavalle ja rakastavalle äidilleen, joka luotti lapsensa syliini siinä hetkessä.